Timon kirjeitä Australiasta

11 / 2003

Minä olen asunut kohta kaksi vuotta poissa Suomesta, ja viimeisestä Suomessa käynnistäkin on jo yli vuosi. Täältä Australiasta on matkaa Suomeen yli 13 000 kilometriä. Normaaleilla reittilennoilla sen taittamiseen kuluu vähintäänkin 20 tuntia ja rahaakin sen verran, ettei kotomaassa ihan joka kuukausi pääse piipahtamaan, tokkopa kerran vuodessakaan.

Olen asunut kaksi vouotta poissa Suomesta, niistä ensimmäisen Singaporessa, jonne minut vei työntantajani ja jossa minut työsuhteen loputtua piti edelleen paikallinen kiinalaisnainen, johon olin siellä tutustunut. Ensimmäinen Suomen-matkani olikin noin viikon mittainen häämatkamme. Menimme naimisiin minimaalisin siviivlimenoin syyskuussa 2002. Vähän ennen toimitusta otin sukunimekseni äitini tyttönimen, jotta voisimme ottaa sen yhteiseksi sukunimeksemme. Entinen sukunimeni oli turhan pitkä ja hankala maailmalla käytettäväksi. Tuntuu oikeastaan reilultakin se, että avioituessa molemmat vaihtavat sukunimeä eikä vain toinen, samoin sekin, että ihminen käyttää puolet elämästään isänsä ja toisen puoliskon äitinsä nimeä. Voisin ihan suositella sitä yleiseksi käytännöksi ainakin niille, jotka eivät avioituessaan vaihda sukunimeä.

Nimi vaihtui ja elinympäristö vaihtui. Lumen ja pakkasen sijasta on nyt palmupuita, mangopuita ja banaanipuita, ikuinen kesä. Voi kuullostaa ihanteelliselta ja houkuttelevalta, ja sitähän se yhtäältä onkin. Mutta toisaalta ympyröiden totaalinen vaihdos, asettuminen eri kulttuuriin ja vieraskieliseen ympäristöön vie myös voimia ja vaatii aikaa sopeutua. Toiset eivät sopeudu koskaan, vaan kalvava ikävä jää ikiajoiksi. Tuo ikävä voisi olla sitä samaa mitä on karjalaisen evakon ikävä ja kaipuu, monen minunkin sukulaiseni. Se ajatus, että Karjala on iäksi menetetty eikä sinne voi palata on hyväksytty, mutta silti unissa ja haaveissa matkataan aina lapsuuden Karjalaan. Tokihan minä en lähtenyt Suomesta pakolla eikä minulta viety kotimaatani iäksi, mutta silti tuteessa voi olla samaa.

Kaukana vieraalla maalla ... Ei se aina sitä ole eikä siltä tunnu. Vieras maa on sellainen, jossa sinun täytyy erikseen anella oikeutta olla. Sitä minä olen joutunut tekemään ensimmäisen vuoteni täällä. Australiaan ei ole enää helppo päästä, kuten oli 30 vuotta sitten, jolloin siirtolaisille maksettiin jopa matkat ja autettiin kodin perustamisessa. Nyt tänne pääsee vain hyvin tiukan seulan läpi. Minä en vieläkään tiedä, pääsekö lopullisesti ja saanko luvan tehdä töitä. Olen sen verran iäkäs ja heikko näköni on pannut viranomaiset epäilemään. Voi olla, että päätöksen saaminen kestää vuosia. Kaukana ... Olen konkreettisesti kokenut sen miten maailma on kutistunut internetin ansiosta. Pystyn tietokoneellani kunntelemaan vain parin sekunnin viiveellä Suomen radiouutiset, katsomaan tv-uutiset, lukemaan useita sanomalehtiä samaan aikaan kuin lukijat Suomessakin. Tosin aikaeron takia me emme tietysti saa aamun lehden verkkoversioita aamulla kuten Suomessa vaan vasta iltapäivällä. Kuitenkin Suomi on hyvin lähellä. Sähköpostissa voi lähettää ja vastaanottaa kuvia sukulaisilta ja ystäviltä, jopa videoyhteys eli kuvapuhelin" on mahdollista toteuttaa. Eihän tuo kaikki tekniikka tietysti ole samaa kuin itse paikalla oleminen ja ihmisten tapaaminen, mutta aika hyvä korvike ja ikävän lievitys se kuitenkin on.

Tunnen paikkakunnalta jo kymmenkunta suomalaista, enimmäkseen itseäni vanhempia 1960-luvulla tulleita siirtolaisia tai sitten täällä syntyneitä toisen polven suomalaisia. Melkein sukulaisia eli sukulaisten sukulaisia äidin puolelta on jo löytynyt. Jokapäiväisen elämän kuviot ovat jo muodostumassa. Elämäni on jo paljolti siirtynyt tänne, kaikki tavat, puheenparret, sanonnat ja sanojen eri merkitykset käyvät viikko viikolta yhä tutummiksi. Mennyt on Suomessa, nykyisyys ja tuleva Australiassa - kenties.

Joulukuu 2002 ->