Kito - koiramme Vietnamissa (5/2017 - 1/2019)

Surua,  sydäntä särkevää  ikävää,  hiljaista itkua, haikeita muistoja, murskaavaa murhetta, hiipivää katkeruutta vääryyden vuoksi. Läheiseni on surmattu, tapettu, murhattu julman raukkamaisesti. Siltä se tuntuu, ei yhtään sen helpommalta.



Kito on poissa!   Murhattu!  Tapettu! Syöty!

Tätä kirjoitusta on työstetty surun myötä noin kolmen viikon ajan. Toistain asioita, poukkoilen. En halua hioa ja korjata tätä(kään) kirjoitusta, vaan annan sekavien ja välillä ahidstavienkin tunteiden tulla näkyviin. Sellaista on suru ja järkytys.



Miksi?  Miksi?  Miksi? Minun rakas ystäväni, jonka kanssa teimme niin monta retkeä yhdessä. Nyt olen poissa. On vain kaunis muistosi. On syyllisyys, itsesyytökset. Miksen ollut siellä suojelemassa sinua? Miksen ollut itsepäinen ja epäitsekäs ja hakenut sinua tänne kanssani asumaan vaan jätin sinut appivanhempien hoivaan?  Oenko paha ihminen? Olen elämäni aikana hylännyt niin monta eläintä.



Viimeinen muistoni Kitosta on kun se aamulenkin jälkeisestä suihkusta, tai pesuvatipeseytynisestä tullessani halusi nuolla ihoni kuivaksi. Niin se halusi tehdä aina uimasta palattuani ja silloin kun hikoilin.   Tämä kuva on kuin Kiton viimeinen tervehdys ja rakkauden osoitus minulle. Se oli syyskuussa 2018, neljä kuukautta ennen Kiton katoamista.  Tunnen vahvaa syyllisyyttä siitä, etten pystynyt tai riittävästi halunnut hakea koiria luokseni tänne viileämpään vuroistoon, jonne muutin huhtikuussa ja emäntä tuli perässä lokakuussa kun olin löytänyt sopivan asumuksen.


Miten joku voi tappaa tällaisen olennon?

Olin joulukuussa aikeissa vuokrata  vieläkin isonmman talon ja aidatun pihan koiria varten, mutta kumppani ei pitänyt siitä paikasta, eikä se minustakaan ollut niin hyvä kuin tämä nykyinen.


Eräänä tammikuun yönä Kito sitten varastettiin appivanhempien luota siellä vanhassa paikassa. Koirat oolivat teljettynä minun rakentamaani ikkunattomaan huoneeseen. Koiranluukku, josta ne päiväsaikaan pääsevät kulkemaan, oli teljetty jollain raskaalla esineellä. Sen Kito ja Mimi olivat työtntäneet syrjään ja karanneet ulos. Ne tekivät sitä joskus, mutta kuulemma palasivat hyvin pian takaisin käytyään tarpeillaan ja tervehtimässä kylätiellä maleksivia naapuruston koiria, jos ne olivat ulkona. Nyt kaikkia koiria yritettiin pitää sisällä ja pihoilla turvassa, koska koiravarkaita liikkui siellä tavallistakin enemmän. On tulossa kuukalenterin mukainen Uusi Vuosi ja ihmiset juhlivat, jotkut myös koiran lihaa syömällä.



Kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui, mutta kaikki pitävät liki varmana sitä, että se joukui koiravarkaiden saaliiksi: se pyydytettiin lassolla, jossa on sähkölamautin, vietiin pois ja teruastettiin, myytiin torilla ja lopulta joutui ryyppäjäisten makupalapöytään.



Kuitenkin mieltäni jäytää epävarmuus Kiton kohtalosta. Toivon, että hänen loppunsa oli, niin kuin sanotaan, salamannopea ja tuskaton, vaikkakin satuttaa ajatella, miten häpeällinen ja alhainen se oli rakkaalleni.  Samanlaiset tunteet vellovat sisälläni kuin ihmisellä, jonka omainen on murhattu, raiskattu, kidutettu, näin luulisin. Kokemusta minulla ei onneksi asiasta ole.


Toivon, ettei Kitolle käynyt niin kuin joillekin koirille, jotka pyydystetään elävänä, suljetaan isoon häkkiin muiden koirien kanssa, niitä kiusataan ja kidutetaan ennen teurastusta, jotta lihaan tulisi adrenaliinia. Se antaa tuossa miehisessä juopotteluriutaalissa syötävälle lihalle lisämakua, näin kerrotaan.

Mm. Youtubesta löytyy dokumentteja aiheesta, hyvin julmia ja järkyttäviä.





Tämän Youtube-videon tein toukokuussa 2018 yhteisen taipaleen yksivuotispäivän kunniaksi. Kaksivuotispäivää ei sitten koskaan tullut.

Miksi, voi miksi näin piti tapahtua? Ei tätä voi käsittää. Miksi läheiseni murhattiin ja tuotetiin minulle näin suuri suru?



Vain koira?  Ei se ollut vain koira, pelkkä sekartoutinen kylärakki, niin kuin joku voisi sanoa, joku, joka mittaa koiran arvon rahassa, näyttelymenestyksessä, rodtupuhtauden ja sukupuun perusteella.  Minulle Kito oli ystävä, rakas perheenjäsen, yksilö, jolla oli oma jäljittelemätön minuutensa, persoonallisuutensa. Ei häntä ei voi mikään korvata. Mikään ei voi korvata meidän yhteisiä muistojamme.



Joku jossain päivitteli sitä, miten jotkut hakevat sairaslomaa lemmikin kuoleman vuoksi. Minä en ihmettele. Koiraan tai kissaan, mihin tahansa eläimeen voi kiintyä siinä missä ihmiseenkin, sitä voi rakastaa ja sen menetystä voi surra ihan samalla tavalla. Monille eläimtä on jopa helpompi rakastaa kuin ihmistä. Syitä siihen voi pohtia ja siitä varmaankin on kirjoitettu lukuisia artikkeleita ja kirjoja.  Mutta en käy niitä nyt analysoimaan. Tämä on sydämen asia, tunnejuttu. Kaipaan ja suren täydellä sydämellä, piti sitä joku sitten kuinka lapsellisena ja vääränä tahansa.  Miljoonia eläimiä kidutetaan ja tapetaan päivittäin, vieläkin ihmisiä kuolee nälkään, murhataan, teloitetaan;  niin moni kärsii, mutta se ei pienennä tuskaani lainkaan.



Kiton loppu oli todennäköisesti salamannopea, ehkä se ei edes tajunnut mitä tapahtuu. Toivon ja rukoilen niin. Mutta se oli alhainen ja nöyryyttävä, julma vaikka tuskaton. Se oli julma minua kohtaan. Se loukkaa syvästi minun tunteitani, minun rakkauttani koiraani kohtaan. Joku sanoi että koiran ruhosta saa 8 - 10 euroa vastaavan summan. No, täällä se voi olla jollekin jopa päivän palkka rehellisestä työstä.


Toukokuussa 2017 olin Suomessa. Olin lähtenyt jo maaliskuussa kumppanini luota ensin Ukrainaan opettamaan ja sitten Suomeen sukuloimaan.  Olin  luvannut palata kesäkuussa. Hän ei siihen ehkä ihan uskonut, olimmehan olleet yhdessä vasta kolme kuukautta. Hän näki Facebookista, ja tiesi entuudestaan, että pidän koirista. Niinpä hän otti koiran meille, kun sopiva pentu tuli tarjolle. Toki hän itsekin pitää koirista. Hän on ottanut niitä aiemminkin, ja kaikki niistä noin viidestä on varastettu ja todennäköisesti pistetty lihoiksi.




Vähän jälkeen Mauno Koiviston hautajaisten, kyllä, kävin seuraavana päivänä hänen haudallaan Hietanimeen hautausmaalla, Helsisingistä Moskovan kautta Hanoihin, jossa vietin pari päivää potentiaalisessa opetuspaikassa. Hanoista sitten lensin Saigoniin, jossa Myy perheineen oli minua vastassa. Tulivat ihan tilataksilla porukalla.  Ajoinne reilut kolme tuntia kotiin Mekong-joen suistoon.



Kotona oli kylpyhuoneen oven pieleen ketjulla kahlittuna pieni koiranpentu. Minä tietysti paijaamaan sitä heti ensimmäisenä, vaikka perhe varoitti, ettei täällä saa koiriin koskea. Seuraavien viikkojen aikana leikin pennun kanssa: se puri käsiini ja jalkoihini naarmuja, muutaman kerran sai verenkin valumaan.   Yöksi pieni laitettin nukkumaan tyhjään riisisäkkiin.  MInä halusin ostaa sinne kunnon häkin, itse asiassa rakentaa tarhan. Pieni häkki ostettinn aluksi, mutta se kävi pieneksi jo parissa viikossa.


Noin viikon päästä minulle iski tulehdus vasempaan jalkaan, siihen, jossa oli jo toista vuotta ollut akillesjänteen varuio, joka välillä vaikeutti kävelemistäkin. En tiedä, alkoiko se koiran puremasta vai mistä. En huomannut. Jostain pienestä naarmusta se ehkä alkoi, naarmusta, jonka olin ehkä saanut pyöräillessäni. Joka tapauksessa se kaatoi minut ensin sänkyyn: tuli todella korkea kuume. Sitten mentiin lääkäriin ja syötiin antibiootteja ja ties mitä troppeja.


Täällä lääkärit eivät kerro, mitä lääkkeitä antavat: tekevät vain valmiita annospusseja ja antavat ohjeet niiden nauttimiseen.   Tulehdus meni ohi vasta sitten kun minut oli viety vietnaminkiinalisen lääkärin luo. Hän vain siveli jalkaani jonkin aikaa, ja parin tunnin kuluttua se oli liki terve, ja seruaavana päivänä terve.  Koko asia jää ilman selitystä.



Otin Kitoa mukaani pyöräreissulle: istutin sen ensin pyörän metalliseen etukoriin, ja sitten kun tämä kori oli liian pieni, hankin taakse muorvisen ostoskorin tapaisen korin, johon kytkin koiran. Jonkin ajan kuluttua sekin kori kävi pieneksi ja koira liian painavaksi, jotta voisin turvallisesti ajaa se kyydissäni.


Pyöräilyn lisäksi loimme tekemään pitkiä kävelyretkiä ympärisössä: tunti-pari aamulla, ja sitten myöhemmin aamuyöstä, koska ilmasto oli minulle liian kuuma päiväsaikaan. Toki teimme myös pienen lenkin illansuussa kun aurinko oli jo alkanut laskea.  Yleensä minä ajoin pyörää ja Kito juoksi edellä kohti kotia noin kahden kilometrin päässä olevassta tienhaarasta, jonne olin kuskannut Kiton pyörälläni.



Vietnamilaisissa kylissä ja kaupungeissa on paljon koiria. Melkein joka talossa on vähintään yksi, ja sitten on kanoja melkein joka paikassa.  Paljon on juuri tuollaisia Kiton näköisiä, joissa on valkoista ja mustaa ja ruskeaa väriä laikuittain. Eräs ystäväni sanoi, että ovat kuin ruotsalaisia pihakoiria.





Se, että joku kävelyttää koiraa ja antaa koiran kulkea vapaana kylätiellä, ei ole kovin taanomaista täällä, siitäkin huolimatta, että tiellä kulki vain mopoja varsin alhaisella nopeudella.


Kito kasvoi todella nopeasti. Siitä tuli parissa kuukaudessa lihaksikas ja jäntevä. Epäilinkin, että se on jalostettu nimenomaan lihakoiraksi, teurastettavaksi ja syötäväksi. En kuitenkaan koskaan olisi tosissani uskonut, setä se tulisi olemaan myös hänen kohtalonsa. Ajatus on liian irvokas ja kammottava. 

Iltapäivisin kuskasin Kiton parin kilometrin päähän, jossa päästin sen vapaaksi ja aloimme suunnata kohti kotia: minä pyörällä ja Kitoo juosten.


Olin hankkinut Kitolle huomioliivin kiinalaisesta Aliexpress-nettikaupasta. Varmuuden vuoksi tilasin niitä kaksi eri väristä ja eri kokoista.  Huomioliivi ja kaupapanta ovat täällä harvinaisia koirilla. Huomasin, että Kitoa ei potkittu kun sillä oli liivi päällä. Ennen sitä se oli saanut pari potkua mopoilijoilta siksi, että se kävelee tiellä.



Tämän koiran kanssa Kito tapasi jopa hieman leikkiä ja telmiä. Ajan myötä se kuitenkin lopetti leikkimisen vieraiden koirien kanssa.



Eräässä talossa oli pienehkö koira, joka aina räklsytti peräämme ja yritti tavoittaa Kitoa korista. Kerran se puri minua jalkaan niin, että siitä tuli verta. En mennyt lääkäriin enkä kertonut asiasta perheelle. Sanoin vain, että se pieni naarmu tuli polkupyörästä.





Sitten eräänä päivänä marraskuussa 2017, kun olimme palaamassa kotiin pyöräreissulta niin, että Kito juoksi pyöräni edellä, tämä pieni koira hyökkäsi sen kimppuun ja puraisi kankusta. Kito ulisi ja vollotti ptkän aikaa, mutta käveli sitten kanssani kotiin. Sillä oli todellakin tapana päästää uikuttava vollotus tilanteissa, joissa sen kimppuun käytiin. Muutaman kerran sitä oli potkaissut oihi ajava mopoilija. Sellaista tapahtui siellä kylällä usein: tiellä kulkeviä koiria potkitaan ja pelotellaan. Siksi koirat siellä ovatkin ihmisiä karttelevia eivätkä aggressiivisia.



Tämän tapahtuman jälkeen Kitosta tuli arempi ja pelokkaampi. Se monesti kieltäytyi lähtemästä kanssani lenkille, tai palasi takaisin heti nähtyään jotain pelottavaa, esimerkiksi erään naapuruston miehen.  Se alkoi nukkua etuoven lähettyvillä issällä, paikassa, jossa oli reikä. Siitä se saattoi katsoa tielle. Se oli ikään kuin oppinut läksynsä ja sisäistänyt se, minkälainen pitää vietnamilaisen koiran olla: pysyä kotipihalla ja kotitiellä ja vahtia taloa.



Jatkoimme lenkkeilyä, mutta Kito usein kääntyi takaisin ellei heti ensimmäisen minuutin aikana, niin vähintäänkin kymmenen minuutin päästä. Se oli selvästi peloissaan. Kun kutusin sen luokseni ja pidin sitä itseäni vasten, sen sydän löi kiivaasti. Se juoksi kotitielle, ja kun minä tulin kotiin ja jäin tielle tai kävelin vähän ohi, se tuli hakemaan minua. istui ja katsoi minuun ja talolle päin ja kun seurasin sitä, se oli niin mielissään.



Jalkapallon peluuta Kito ei koskaan oppinut kunnolla. Ostin sille nettikaupasta jalkapallon, jonka se pureskeli hajalle parissa päivässä.



Kito piti myös Myyn isästä: miehestä, joka haisee kalalle ja tupakalle eikä osaa yhtään englantia. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta hän on ilmeisesti hyvin lempeä mies: pitää lapsista ja eläimistä.



Marraskuun lopussa 2017 meille tuli uusi koira, jonka nimeksi kumppani antoi Mimi. Hänen veljensä oli ottanut sen koiran perheelleen, mutta jo parin päivän päästä hän toi sen meille, koska koira ja pieni lapsi eivät präjäneet keskenään. MInä olin aluksi vastaan uuden koiran ottamista. Niin oli Kitokin. Olin jo oppinut, ettei se tykkää, jos muut koirat tulevay liian lähelle minua. Ja Mimi tietysti alkoi pitää minusta melkein heti kättelyssä. 




Kohta niistä tuli myös Kiton kanssa hyvät kaverit, ja vaikka Kito jatkoikin pomottamista, sai Mimi kuitenkin häneltä luvan syödä meillä.



Ne tapella nahistelivat, ilmeisesti leikillään koko ajan, juoksivat peräkanaa. Minä vein ne aamuyöstä ulos kävelylle: aluksi viideltä, mutta myöhemmin entistä aikaisemmin.

Minulle sanottiin, että koiria ei pitäisi viedä ulos yöllä, koska varkaita liikuu. Minä luotin voimakkaaseen taskulamppuuni, keppiini ja siihen, että koirilla oli huomioliivit.

Nyt tietysti ajattelen, että se, mitä Kitolle tapahtui oli ositain ainakin minun syyni, koska olin opettanut koirat siihen, että yöllä pääsee ulos.


Nyt sille toiselle, pienemmällke ja oranssille liivillekin tuli käyttöä: Mimi sai sen.  Kun Mimi tuli mukaan kävelyille, Kitosta tuli pikku hiljaa rohkeampi. Vielä se joskus kääntyi takaisin muutaman metrin jälkeen, mutta yhä auseammin seurasi meitä. Tosin sitten jossain vaiheessa se kääntyi kotiin päin katsoen meihin päin.  Joskus me Mimin kanssa jatkoimme matkaa ja annoimme kIton kävellä yksin kotiin, jos oli jo aamu valjennut.



Hieman ennen Mimin tuloa Kito sai myös kuvansa (ei tämä, mutta smaanlainen) Suomen Ilta-Sanomiin. Minusta tehtiin haastattelu marraskuun lopulla 2017 ja se julkaistiin tammikuun alussa nimellä  Suomalaismies rakastui 24 vuotta nuorempaan ”Pikku Myyhyn” – muutti tämän kanssa ikkunattomaan taloon Vietnamiin (linkki aukeaa uuteen ikkunaan).





En ollut ainoa ihminen Kiton elämässä. Erös naapurin nainen on selvästikin koiraihminen, ja hänestä Kito todellakin piti. Samoin se piti perheen isästä ja äidistä.  Se ei ollut siis yksin minun koirani vaan perheen koira, mik' tieysti my;s osaltaan toi epävarmuutta siitä, onko minulla oikeus hakea se tänne asumaan. Ajattelin, että sen olisi turvallisempaa olla siellä tutussa ympäristössä kuin täällä kuitenkin suht epävarmoissa oloissa kanssani. Tietysti olisin ottanut myös Mimi-koiran mukaani tänne.



Nyt tuntuu pahalta, että huhtikuussa 2018 tulin tänne viileämpään  voristoilmaan ja jätin koirat sinne appivanhempien hoteisiin.   Nyt Mimi/koira on siellä perheen ja naapurin koirien kanssa. Yöt se on lukittuna visusti sisälle.



Kito oli osa elämääni, arkipäivääni ja juhlaakin, noin vuoden ajan. Maaliskuussa 2018 se osallistui myös hääjuhlaani: sai kulkea vapaana hääväen joukossa, koska se osasi käyttäytyä.  Mimi-koira sen sijaan oli kytkettynä takapihalle.

Kuvassa koirat ovat saattamassa kotimtkalle Suomesta tulleita häävieraita.



Minä olin yrittänyt puhua koiratarhan rakentamisen puolesta. Aluksi Kitolle hankittiin vain pieni häkki, joka oli käytössä vain viikon-pari.  Sitten kun Mimikin oli talossa, koirille hankittiin isompi häkki. Liian pieni koiratarhaksi.  Aluksi perhe yritti laittaa sen takapihalle, jossa yleensä pidetään sikoja ja kanoja.  Sain kuitenkin puhuttua, että häkki laitettaisiin sinne etupihalle, lähelle paikkaa, jossa perhe viettää aikaa, ja mistä ne myös näkevät tielle. Sain puhuttua myös, että häkkiin tehdään mukavampi lattia ja se korotetaan irti maasta niin, etteivät koirat sateen ja tulvan aikana tai jälkeen joudu olemaan vedessä.   Tuollaisten ajatusten läpi saaminen ei ole helppoa. Suhtautuminen on jotenkin leväperäistä. Turhauduin monsta kertaa siihen, kun näin miten asiat saisi helpolla korjattua, mutta niitä vain ei haluta tai viitsitä korjata.  Nyt täällä uudessa paikassa, jossa olen vuokraamani talon herra, on vähän helpompaa. Olen ajan myötä oppinut, mistä voi ostaa mitäkin. Jos ei muualta saa, tilaan netistä.




Siellä appivanhempien luona vanhassa paikassa ovat talojen takana riisipellot, jotka lainehtivat vedestä suuren osaa vuotta. Siellä on myös se pieni maakaistale, jonka ostimme. Sinne minulla oli tarkoitus rakentaa pieni maja luonnonmukaisin menetelmin.  Se on vielä tekemättä, mutta ehkä haave toteutuu joskus täällä minulle sopivammassa ilmastossa.



Sitä tuonne ostettua maapalaa olisi pitänyt korottaa, jotta siellä olisi voinut asua pahimpana sadekautena, sillä silloin riispellot muuttuvat järveksi, jossa riisin sijasta kasvatetaan kaloja ja ankkoja. Ne lannoittavat pellon ja syövät tuhohyönteiset. Sitten joukukuussa parin kuuakuden tulvinnan jälkeen pelloille kylvetään taas uutta riisiä.



Riisi on eläintuote täällä Vietnamissa. Se maistuu ihan kanalle. Tämä on minun oma teoriani, jota vahvistaa ainakin se, että myös Kiton lempiruokaa, kuten monien koirien, on riisi.  Minä ostin joskus niille kaupallista koiranruokaa. Sitä myytiin 15 kilometrin päässä Co-opmart-nimisessä pienessä tavaratalossa.  Se oli kansainvälinen merkki, Pedigree muistaakseni. Kilon pussi n. 4 euroa vastaavalla summalla. Perhe oli tietysti kauhuissaan, kun sellaisia summia käytetään koiraan. Ei Kito niitä nappuloita halunnut syödä. Riisi oli parempaan. Siihen oli sekoitettu vähän kanaa tai kalaa. Niitä haisevia keitoksia, joita talonväki söi. Minä söin vegaaniruokaa, jonka usein kokkasin itse.



Vasta kun Mimi oli tullut taloon, ja Mimillä on paljon isompi ruokahalu kuin Kitolla, Kito söi nappuloita vain estääkseen Mimiä syömästä niitä kaikkia. Sillä tavalla opetin ne syömään yhdessä, että kylvin niitä nappuloita laajalle alueelle, ja annoin niiden kummankin noukkia niitä suuhunsa. Kito tietysti yritti syödä aina Mimin nenän edestä, mutta Mimi vain käänsi päätään ja söi siitä vierestä. Näin nappuloista tuli niille hauska leikki.



Syyskuussa 2017, kun riisipellot olviat alkaneet tulvimaan, stin veneen ja kuljin sillä kiton kanssa "järvellä". Parkkeerasin kauemmas kuivalle malle, jossa kito tpasi kuljeksia ja tonkia töyräitä puolisen tuntia kunnes halusi takaisin veneeseen ja kotiin.



Vesi ei ollut kovin syvää,  reilusti alle metrin useimmissa paikoissa.  Siinä oli paljon kalaverkkoja, ja tietysti ruohokasveja. Iltapäivän kuumuudessa se oli lämmintä. Ei kuitenkaan haissut vielä syyskuussa. Sitten kun veden pinta alkoi laskemaan marraskuussa ja ankat olivat asuneet siellä pidemmän aikaa, alkoi haista niiden uloste.  Muualla ankkoja oli isoina parvina, täällä vain muutamia.



Ne veneet ovat tällaisia puuveneitä, paikallisen mestarin tekemiä paikallisista puulajeista, jotka ovat kovempaa puuta kuin suomalinen mänty. Veneen hinta taisi olla reilut 100 euroa. Paikalliselle se on  iso raha.

Kävi niin, että vene otettiin minulta pois perheen omistukseen, koska minun ei haluttu kulkevan sillä.



Ennen Mimin tuloa Kiton leluna oli tämä kuminen kana, jota se riepotteli ja pureskeli.



Tällä lautaterassilla, jonka pylväiden varassa roikkuu pari riippumatto, Kito mielellään vietti aikaansa usein perheen seurassa.





Savilaatoista tehty lattia tuottaa viileyden tunteen kuumalla.



Kito oppi nauttimaan silloille kiipeämisestä. Tällaisia lahoja puusiltoja ei alueella enää taida olla juurikaan, sillä niitä uusittiin todella nopeaa tahtia vuosina 2017 ja 2018. Niistä monista tehtiin auton kantavia. Myös kyläteitä päällystettiin raudoitetulla betonilla. 



Haaveeni on edelleen päästä koiran tai koirien kanssa kävelemään metsään, pelloille, niityille, paikkoihin, joissa ei ole muita, oissa saa vapaasti kulkea ja haistella.



Muutaman sellaisen paikan löysinkin riisipeltojen lähettyviltä. Tosin siellä kyllä oli välillä muita: ihmiset kulkivat aamupimeällä töihin moottoripyörillään.



Kerran noilla seuduilla kulkiessamme pysähtyi pienellä peltotiellä eteemme moottirpyörä kyydissään perhe isä, äoti ja pieni lapsi. Se pysähtyi eteemme ja mies heitti pyörän renkaiden eteen muovipussin ja työnsi pyörää niin, että eturengas ajoi pussin päältä. Sitten mie heitti pussin alas joen trömää ja perhe ajoi pois.   Kito pelästyi tapausta. Minä ihmettelin miksi. Kun menimme katsomaan, alhalla joen töyrällä kuului vikinää ja näkyi muutama kiisanpentu. Ne olivat niin kaukana ja törmä jyrkkä, etten pystynyt menemään niitä auttamaan. Ja Kito halusi pois paikalta mahdollisimman äkkiä. Kun myöhemmin palasin paikalle pitkän kepin kanssa, ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Pennut olivat ilmeisesti vierineet jokeen.   Ihmettelin, miksi tuo piti tehdä juuri meidän silmiemme edessä. He selvästi kyllä näkivät meidät.  



Suomessa ja muissa länsimaissa eläimiin kodistuva julmuus on piilotettu ja sitä harjoittavat ammattilaiset. Toki eläinten kohtelua siellä myös valvotaan, ilmeiessti aina vain tarkemmin, koska on enemmän ihmisiä, jotka nostavat metelin ja tuovat julkisuuteen kaikki tapaukset, jossa eläinten kohtelu on lain vastaista.

Täällä eläinten kohtelu on näkyvää: sikoja teruastetaan takaipihoilla usein amatöörivoimin. Meidän häitämme varten teruastettu sika kiljui vähintään kaksi minutttia ennen kuin siitä lähtei henki. Se yritettiin tehdä minulta salaa sillä aikaa kun olin koirien kanssa aamukävlyllä. Palasin kuitenkin hieman aikaisemmin ja kuulin sen kiljunnan.




Koirat mielellän kiereiskelevät haisevissa läjissä. Tässä kito nauttii lämpimäksi käyneestä riisinohjesta. Kasan sisällä on kasvatettu sieniä, mutta nyt se on levitetty kasvimaan lannoitteeksi.



Teiden varsilla näkemistäni koirista monet katosivat jonkin ajan kuluttua. Usein sain kuulla,e ttä jostakin talosta oli yöllä varastettu koira. 




Tässä sama paikka kuivana kautena, huhti-tokokuussa, jolloin joulukuussa kylvetty riisisato on korjattu. Silloin alueella saattoi kävellä.  Muutoin ihmiset eivät pitäneet siitä, että koirat kävelivät tallomassa riisiä.   Muutoinkaan alueella ei pidetty tavastani antaa koirien kulkea vapaana ja laajalla alueella.



Koriakuri, koirat täytyy pitää kurissa.  Elämä niiden ja muiden ihmisten kanssa on soaiaalisesti vähän hankalaa. Sen sain jo kokea Australiassa, jossa niinikään lenkitin koiria niin, että ne saavat juosta vapaana, ja puistoissa piti kerätä koirankakat muovipussiin.




Tämä kuva ei ole koiravarkaustilanteesta, mutta siitä saa käsityksen, minkälaisissa oloissa Kitokin ilmeisesti tapasi kohtalonsa.  Eli koirat ovat tottuneet ohi kulkeviin mopoihin ja moottoripyöriin. Varkaat ovat liikkuneet sellaisella: ajaja tai takana istuva on pyydystänyt koiran lassolla (ja lamauttanut sähkölamauttimella) ja vienyt pois.



Kito on kerran käynyt täällä missä me nyt asumme, täällä etteläisen Vietnamin ylänköalueella, Dalatin kaupungista 30 kilometriä mäkeä alusa, kilometrin korkeudessa. Myyn veli on asunut täällä jo useamman vuoden. Siksi minäkin valitsin tänne muuton: se oli kumppanille helpompaa tulla paikkaan, jossa on sukulaisia lähellä.

Heinäkuussa 2017 tulimme pikkubissilla käymään veljen lapsen syntymäpäivillä ja Kito oli mukanamme. 







Matkustamme tet-juhlan  eli "kiinalaisen uuden vuoden" jälkeisenä päivänä sinne ja viivymme noin viikon. Katson, mikä on Mimin tilanne, ja jos tulee tunne, että se haluaa olla kanssani, otan sen tänne.. Mimi oli oikeastaan vielä enemmän kuin Kito minun koirani. Se halusi viettää kaiken aikansa minun lähelläni. Kito oli enemmänkin kaikkien kaveri: se vietti suurimman osan ajasta perheen yhteisellä kokoontumispiakalla etupihalla: sielä, missä olivat riippumatot ja yhteys kaikkien pihapiirin talojen välillä.




Jotkut eläinten oikeuksia puolustavat ovat maailmalla ehdottaneet, että koiran syönti pitäisi laillistaa kaikkialla. Se avaisi heidän mielestään suuren yleisön silmät sille, mistä liha oikeasti tulee. Minä en tietenkään voi kannattaa tätä ajatusta. Totta kai kaikki liha on murhaa, tappamisen tuotetta. Ja teknisestihän se on sama asia, tapetaanko koira, sika, lehmä vai kana, tai kala.  Spesismi on nimeltään ajattelutapa, jonka mukaan eläinlajit ovat eriarvoisia: toisilla on enemmän oikeuksia kuin toisilla ja toiset ansaitsevat parempaa kohtelua kuin toiset. Ikaan kuin luonnonlakina ja muuttamattomana maailmanjärjestyksenä pidetään sitä että on olemassa tuotantoeläimiä, joita saa tappaa, ja sitten on olemassa lemmikkieläisiä joita rakastetaan ja joita ei saa tappaa.  Koira on  lemmikki ja palveluseläin, mutta ei varsinainen tuotantoeläin. Sitä ei saa syödä, koska se on ihmisen paras ystävä. Näinhän se menee. Mutta kyllä sikakin, tai vasikka, voisi olla ihmisen paras ystävä. 



Entiseen aikaan maaseudulla ja osin myös kaupungeissa kasvatettiin kotipihoilla ja kotiniityillä eläimet, jotka sitten syksyn tullessa teruastettiin ja söilöttiin syötäväksi. Silloin eläintuotanto oli ytä paljon näkyvillä Suomessakin kuin se on täällä Vietnamissa.  Ihmiset kertovat, että lapsena teki häijyä syödä vaiskkaa tai porsasta jota oli kesällä syöttänyt kädestä. Aikuisuuteen mennessä tuollainen hempeily oli useimmilta kitketty pois.




 Koira tai sika tai lehmä. Onko sillä mitään eroa?  Ei siinä mielessä, että kaikilla eläimillä pitäisi olla oikeus lajinsa mukaiseen elämään ja tuskattomaan kuolemaan. Kaikki lihantuotanto sisältää väistämättä murhaa eli toisen hengen viemistä. Onko meillä oikeus siihen? Onko sellainen mitenkään tarpeellista?   Nälän tyydyttämisen kannalta se on yhtä tarpeetonta koin koirien syöminen, niiden varastaminen ihmisiltä. Sitä ei tehdä nälän vuoksi vaan vanhojen uskomustan ja perinteiden.




Ktio oli eläin, johon minä kiinnyin valtavasti: meillä oli yhteisiä seikkaiuja ja muistoja. Kito auttoi minua sopeutumaan uuteen ymäristöön, toki myös tarjosi lisähaasteita.  Nyt Kito on poissa. Hyvästi, Kito, rakas ystäväsni, veljeni!  Olen niin pahoillani, etten pystynyt suojelemaan sinua pahuudelta, olen pahoillani, että jätin sinut ja veljesi yksin. En koskaan unohda sinua, Kito!








Tässä video Kiton ja minun pyöräilystä heinäkuussa 2017



 Tässä koirat ja minä riisipellon laidalla huhtikuussa 2018.

 
Comments